On siis selvää, että tämä blogi tulee käsittelemään raskauttani, matkaani kohti äidiksi ja myöhemmin sitten vauva-arjen iloja ja murheita. (Murheita siis varmasti ainakin, kun olen luonteeltani hirmuinen stressi-peppu)
Kertoakseni itsestäni hieman tarkemmin. Olen siis kohta 23-vuotias, työssäkäyvä, aina omasta lapsesta haaveillut ja kroonisesta vauvakuumeesta kärsivä nuori nainen pääkaupunkiseudulta. Olen avoliitossa itseäni pari vuotta vanhemman miehen kanssa ja kahdestaan ollaan polkuamme talsittu jo useamman vuoden ajan. Toive vauvasta on muhinut mielessämme jo pitkään. Lopulta päätimme, että no miksipäs ei. Pian huomasinkin olevani raskaana ja tässä sitä nyt ollaan.
Täällä blogissa haluan ehdottamasti pysyä vielä nimettomänä ja hieman anonyymina. Kaikki on kuitenkin vielä niin alussa ja mitä vain voi tapahtua. Toisaalta en myöskään halua, että ihan kaikki läheiset saisivat vielä tietää. Toisaalta, onhan tässä pakko päästä purkamaan näitä fiiliksiä! Koenkin blogin olevan juuri oikea väylä tähän tilanteeseen.
Sain äsken soiton minua jo viime viikolla ultranneelta gyneltä. Kävimme silloin raskaudenkeston arviossa ja saimme kuulla vatsassani lymyilevästä pienestä pisteestä. Silloin ei vielä muuta näkynytkään, mutta kuulemma pystyttiin sanomaan, että raskaana ollaan. Gyne soitti minulle tosiaan verikokeiden tuloksista. Hän halusi varmistaa, että raskaus etenee normaalisti. Itseäni ihan itkettää, kun tuntuu siltä, että ollaan miehen kanssa todella hyvissä käsissä ja valtavan ihanan gynekologin asiakkaina. Hän kertoi raskaushormonin olleen neljä päivää sitten (eli oletettuna 4+3) 400 tietämissä ja nyt se oli eiliseksi (4+7) noussut jo kahteen tuhanteen. Arvot siis tuplaantuvat, kuten kuuluukin ja gynen mukaan voidaan olettaa raskauden etenevän oikealla tavalla.
Itkuhan siinä meinasi päästä lopetettuani puhelun. Olin juuri koko aamupäivän pohtinut sitä, miksi viikonloppuna olleet raskausoireet ovat niin mystisesti kadonneet ja oloni on todella normaali. Ainoastaan turvonneet ja arat rinnat muistuttivat kehossani tapahtuvasta muutoksesta. Ilmeisesti tämä oireiden aaltoilevaisuus on täysin normaalia ja yksilöllistä. Nyt vaan pitäisi pystyä rentoutumaan ja odottaa kärsivällisesti kuun loppuun, sillä 24.1 meillä on edessä varhaisultra.
En voi mitenkään ymmärtää olevani OIKEASTI raskaana. Tuntuu niin käsittämättömältä, että mun sisällä kasvaa oikeasti ihminen ja saan kantaa häntä seuraavat yhdeksän kuukautta mukanani. Se tuntuu niin äärettömän suurelta lahjalta ja ihmeeltä, ja sitähän se onkin. Nyt vaan toivotaan, että tämä kaveri on vahvaa tekoa ja jaksaa pysytellä mukana ihan loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti