Tämä päivä on ollut samaan aikaan ihan hirveä ja toisaalta hirveän ihana. On itketty, pelätty ja googletettu hullun lailla. Tänään pelkäsimme todella menettävämme vauvan.
Aamu alkoi normaalisti ja mies nousi ennen minua sängystä ja lähti tekemään omia aamutoimiaan. Myöhemmin hän tuli pusuttelemaan sekä minua, että vatsaa. Mainitsin, että mulla on jotenkin outo olo. Onkohan vauvalla kaikki hyvin? Mies koitti rauhoitella ja lähti ajamaan kohti koulua. Jäin yksin kotiin ja nousinkin vasta myöhemmin sängystä. Menisin vasta illalla töihin.
Vessassa sitten säikähdin ensimmäisen kerran. Mä vuodan. En onneksi paljon, mutta kuitenkin sen verran, että alan itkeä hysteerisenä. Vatsaakin alkaa kevyesti kramppailla. Soitan hädissäni miehelleni. Hänkin säikähtää ja kysyy, tulisiko heti kotiin luokseni. Pyydän jäämään loppu koulupäiväksi ja tulemaan sitten kotiin.
Itkua tihrustaen odottelin miestäni kotiin ja lopulta hänen saapuessaan syöksyin hänen syliinsä ja romahdin täysin. Kaikki ei voi olla hyvin. Hetken päästä huomasin, että vuoto on yltynyt. Nyt tuli jo ihan kirkasta verta. Todella paljon. Sanoin miehelle, että tässä taisi olla tämä raskaus.
Päätettiin soittaa päivystykseen ja saimmekin sieltä lähetteen Naistenklinikalle. Ajateltiin, että syödään ennen lähtöä. Puhelimessa hoitaja kuitenkin kehoitti lähtemään heti kovien kipujeni takia.
Saavuttuamme Naistenklinikalle emme meinanneet päästä ensin lainkaan hoitoon. Keskenmenon epäily oli kuulemma niin vahva, että ultraaminen olisi turhaa. Pyysin kuitenkin päästä kontrolliin, joten meidät kirjattiin sairaalan asiakkaiksi. Odottelimme piinaavan kauan aulassa. Taisin päästää tässäkin vaiheessa pari kyyneltä. Sanoin miehelle, että ultrassa ei välttämättä näy mitään. Hän koitti lohdutella ja sanoi tuntevansa vahvasti, että kaikki on hyvin. Itselläni ei ollut ollenkaan varma olo. Olin varma keskenmenosta.
Päästyämme ultraavan lääkärin huoneeseen tärisin ihan kunnolla. Lääkäri koitti rauhoitella ja muistutteli meidän olevan nuoria ja keskenmenojen yleisiä. Jos tämä nyt menisi kesken, voisimme yrittää uudelleen. En kokenut hänen sanomisiaan mitenkään loukkaavana. Hän oli itseassa paras lääkärimme tähän mennessä. Lääkäri lupasi kurkata ultralla tilanteen, mutta muistutteli, ettei välttämättä näkisi mitään.
Pelosta kalpeana menin tutkimuspöydälle. Mieheni tarttui tiukasti käteeni ja muistutteli olevansa tukena. Ennen ultraamisen aloittamista lääkäri kysyi, olenko valmis. Nyökkäsin epäröiden ja ultraus aloitettiin.
Lääkäri: Noniin katsotaanpas. Täältä pääsemme näkemään kohdun. (klikkaa kuvaa lähemmäs) Ja aivan. Täällä kuulkaas näkyy teidän vauva. Hän on nätisti kohdussaan juuri okeassa paikassa.
Hymyilin varovasti ja kyyneleet alkoivat valua silmäkulmista.
Lääkäri: Ja itseassa arvatkaan mikä tämä on. (osoittaa värikästä pistettä kuvaruudulla)
Mieheni: Onko se syke?
Lääkäri: Se on syke. Teidän vauvanne on elävä ja sydän pamppailee hienosti.
Aloin itkeä enemmän ja olin ihan äärettömän onnellinen. Lääkäri selitti vielä ultraamisen jälkeen, että verenvuoto on alkuraskaudessa hyvinkin yleistä. Oma vuotoni johtui ilmeisesti siitä, kun kohtu ärsyttää ympäröiviä limakalvoja ja aiheuttaa näin verenvuotoa. Verenvuoto ei tullut kohdusta, vaan sen ympäriltä. Lääkärin mukaan ei ole syytä huoleen ja vuoto on täysin vaaratonta. Juteltiin vielä jonkin aikaa tuntemuksistani ja peloista raskauteen liittyen. Sen jälkeen lähdimme huoneesta hymyillen.
Vauvalla on siis pelottavasta päivästä huolimatta kaikki hyvin, ainakin toistaiseksi. Onneksi pääsemme ensi viikolla vielä varhaisultraan. Mikäli syke näkyy sieläkin hienosti, niin uskallan kunnolla hengähtää tämän verenvuodon osalta. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti