Ikuinen arpi

Keskenmenosta toipuessa tuntuu, että vaikeinta on luopua siitä tunteesta, kun on raskaana. Siitä ajatuksesta, että sinusta tulee äiti ja miehestäsi isä. Ei tule. 

Siitä hirveästä päivästä on nyt tasan viikko aikaa. Viikko takaperin olin vielä raskaana. Kaikki oli hyvin. Meille oli syntymässä ensi syksynä vauva. Tänään olisi vaihtunut kahdeksas raskausviikko. Ylihuomenna olisi ollut varhaisultra. Vähän yli viikon päästä ensimmäinen neuvola. Ensi kesänä olisin ollut ison mahan kanssa ottamassa aurinkoa. Olisin katsellut innoissani muiden lasten leikkejä ja silitellyt mahaani miettien, että kohta mukana leikkii myös meidän pieni. No, ei leiki.

Keskenmenossa matto vedetään pahimmalla tavalla alta ja kohta sinussa mikään ei muistuta kehossasi olleesta ihmeestä. Jälkivuoto loppuu, kivut loppuu, raskaushormoni laskee nollille ja olet taas vain sinä. Tavallaan toivoisi fyysisten kipujen jatkuvan pidempään. Silloin olisi ehkä helpompi päästää irti raskaudesta. Psyykkinen kipu ei katoa. Eikä sen tarvikaan kadota. 

Kukaan, joka ei ole kokenut keskenmenoa tai jo synnytetyn lapsensa menettämistä (miten siitä voi ikinä selvitä, kun tämäkin on niin vaikeaa) ei ole mielestäni oikeutettu sanomaan, että kyllä se siitä. Tiedän itsekin, että ajan kanssa olo helpottaa. Mutta ei se ikinä siitä. IKINÄ ei tule olemaan olo, että kyllä se siitä. Varmasti muistan aina, että meille piti syntyä vauva syyskuussa 2019. Se asia ei muutu, vaikka saisin tulevaisuudessa kymmeniä lapsia.

Tällä hetkellä tuntuu väärältä, että olen katkera, kateellinen, vihainen ja kaikkea siltä väliltä muille raskaana oleville. Savu nousee korvista, kun joku toivoo lapsensa jo syntyvän lasketun ajan korvilla, koska ei jaksa odottaa enää. Voi mitä antaisinkaan, jos voisin itse odottaa. Tuntuu väärältä tuntea kateutta. Eihän muiden raskaudet ja lapset ole minulta pois. Olenko kylmä? No varmaan olen. En haluaisi olla. Mutta anteeksi. Minulta vietiin juuri pois jotain todella ihmeellistä. 

Voihan sitä aina yrittää uudelleen. Tätä kuulee paljon. Ja kyllä. Tiedän itsekin meidän voivan yrittää uudelleen. Ja kyllä, tiedän myös raskauden olevan mahdollinen, kun kerta olin jo raskaana. Tällä hetkellä vaan kaikki on niin sekaisin. Ja ennen kaikkea.. 

Mitä jos koen tämän uudelleen? 

Uskallanko enää raskautua, jos sekin viedään pois?

Enkelivauvalle

Niin siinä vaan lopulta kävi. Meidän pienestä vauvasta tuli enkeli. Kaunein pieni enkeli pilven reunalle. Pieni sydän ehti hetken sykkiä, mutta oli liian heikko tähän maailmaan. 

Tiesin itse jo alusta asti, ettei kaikki ole hyvin. Epäilinhän oireita tännekin moneen otteeseen. Ravattiin kontrolleissa ja ultrissa enemmän kuin laki sallii. Mulla vaan oli sellainen olo. Se olo jatkui tiistaina, vaikka saimme nähdä sydämen sykkeet. Tiesin alitajunnassa tämän. Kun eilen vuoto vaan yltyi ja alkoi tulla hyytymiä aloin jo tehdä surutyötä. Keskipäivällä aloin saada todella voimakkaita kramppeja ja verenvuoto yltyi. Sitten se tuli. Meidän vauva tuli ulos. 

Olin yksin kotona ja oli todella traumaattista nähdä itse se, joka mun vatsassa oli ollut. Miksi se ei vaan mennyt muun vuodon mukana pois. Kuva on piirtynyt verkkokalvolle ja edelleen itkettää, kun mietin sitä hetkeä. 

Illalla lähdettiin taas Naistenklinikalle. Kivut oli helpottaneet ja olo oli tyhjä. Pääsimme ultraan. Kohtu oli tyhjä. Hän oli poissa. 

Mutta näin tämän piti mennä. Ehkä vauva ei ollut terve. Ehkä hänellä ei ollut tarpeeksi hyviä valmiuksia tähän maailmaan. Todennäköisesti raskaus olisi mennyt kesken jossain vaiheessa. Onneksi se kävi näin pian. 

Tuska on sydäntä riipivä ja eilen tuntui, ettei tästä pääse mitenkään eteenpäin. Nyt kuitenkin jo helpottaa. Aika parantaa haavat.

Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti.

Epäily keskenmenosta

Tämä päivä on ollut samaan aikaan ihan hirveä ja toisaalta hirveän ihana. On itketty, pelätty ja googletettu hullun lailla. Tänään pelkäsimme todella menettävämme vauvan. 

Aamu alkoi normaalisti ja mies nousi ennen minua sängystä ja lähti tekemään omia aamutoimiaan. Myöhemmin hän tuli pusuttelemaan sekä minua, että vatsaa. Mainitsin, että mulla on jotenkin outo olo. Onkohan vauvalla kaikki hyvin? Mies koitti rauhoitella ja lähti ajamaan kohti koulua. Jäin yksin kotiin ja nousinkin vasta myöhemmin sängystä. Menisin vasta illalla töihin. 

Vessassa sitten säikähdin ensimmäisen kerran. Mä vuodan. En onneksi paljon, mutta kuitenkin sen verran, että alan itkeä hysteerisenä. Vatsaakin alkaa kevyesti kramppailla. Soitan hädissäni miehelleni. Hänkin säikähtää ja kysyy, tulisiko heti kotiin luokseni. Pyydän jäämään loppu koulupäiväksi ja tulemaan sitten kotiin. 

Itkua tihrustaen odottelin miestäni kotiin ja lopulta hänen saapuessaan syöksyin hänen syliinsä ja romahdin täysin. Kaikki ei voi olla hyvin. Hetken päästä huomasin, että vuoto on yltynyt. Nyt tuli jo ihan kirkasta verta. Todella paljon. Sanoin miehelle, että tässä taisi olla tämä raskaus. 

Päätettiin soittaa päivystykseen ja saimmekin sieltä lähetteen Naistenklinikalle. Ajateltiin, että syödään ennen lähtöä. Puhelimessa hoitaja kuitenkin kehoitti lähtemään heti kovien kipujeni takia. 

Saavuttuamme Naistenklinikalle emme meinanneet päästä ensin lainkaan hoitoon. Keskenmenon epäily oli kuulemma niin vahva, että ultraaminen olisi turhaa. Pyysin kuitenkin päästä kontrolliin, joten meidät kirjattiin sairaalan asiakkaiksi. Odottelimme piinaavan kauan aulassa. Taisin päästää tässäkin vaiheessa pari kyyneltä. Sanoin miehelle, että ultrassa ei välttämättä näy mitään. Hän koitti lohdutella ja sanoi tuntevansa vahvasti, että kaikki on hyvin. Itselläni ei ollut ollenkaan varma olo. Olin varma keskenmenosta. 

Päästyämme ultraavan lääkärin huoneeseen tärisin ihan kunnolla. Lääkäri koitti rauhoitella ja muistutteli meidän olevan nuoria ja keskenmenojen yleisiä. Jos tämä nyt menisi kesken, voisimme yrittää uudelleen. En kokenut hänen sanomisiaan mitenkään loukkaavana. Hän oli itseassa paras lääkärimme tähän mennessä. Lääkäri lupasi kurkata ultralla tilanteen, mutta muistutteli, ettei välttämättä näkisi mitään. 

Pelosta kalpeana menin tutkimuspöydälle. Mieheni tarttui tiukasti käteeni ja muistutteli olevansa tukena. Ennen ultraamisen aloittamista lääkäri kysyi, olenko valmis. Nyökkäsin epäröiden ja ultraus aloitettiin. 

Lääkäri: Noniin katsotaanpas. Täältä pääsemme näkemään kohdun. (klikkaa kuvaa lähemmäs) Ja aivan. Täällä kuulkaas näkyy teidän vauva. Hän on nätisti kohdussaan juuri okeassa paikassa. 

Hymyilin varovasti ja kyyneleet alkoivat valua silmäkulmista. 

Lääkäri: Ja itseassa arvatkaan mikä tämä on. (osoittaa värikästä pistettä kuvaruudulla)

Mieheni: Onko se syke?

Lääkäri: Se on syke. Teidän vauvanne on elävä ja sydän pamppailee hienosti. 

Aloin itkeä enemmän ja olin ihan äärettömän onnellinen. Lääkäri selitti vielä ultraamisen jälkeen, että verenvuoto on alkuraskaudessa hyvinkin yleistä. Oma vuotoni johtui ilmeisesti siitä, kun kohtu ärsyttää ympäröiviä limakalvoja ja aiheuttaa näin verenvuotoa. Verenvuoto ei tullut kohdusta, vaan sen ympäriltä. Lääkärin mukaan ei ole syytä huoleen ja vuoto on täysin vaaratonta. Juteltiin vielä jonkin aikaa tuntemuksistani ja peloista raskauteen liittyen. Sen jälkeen lähdimme huoneesta hymyillen. 

Vauvalla on siis pelottavasta päivästä huolimatta kaikki hyvin, ainakin toistaiseksi. Onneksi pääsemme ensi viikolla vielä varhaisultraan. Mikäli syke näkyy sieläkin hienosti, niin uskallan kunnolla hengähtää tämän verenvuodon osalta. <3

Raskausviikko 6

"5+0–5+6

Alkio kehittyy nyt huimaa vauhtia kohti sikiövaihetta. Pää alkaa hahmottua. Samoin kehittyvät vartalo ja raajojen alut, joista kasvavat lapsen kädet ja jalat. Pieni sydän alkaa jo sykkiä, mutta vielä sitä ei voi kuulla tarkoillakaan laitteilla. Alkio on nyt kahvipavun kokoinen, eli noin neljän millimetrin mittainen.

Kurjaa mutta totta: raskauspahoinvointia voi olla jo nyt. Osa odottajista oksentaa pahoinvoinnin takia, osa tuntee jatkuvaa pientä kuvotusta. Tutkimusten mukaan raskaupahoinvointi voi olla myös hyvä merkki – mutta se ei tarkoita, että jotain olisi pielessä, jos et voi pahoin." Vauva.fi

Raskausviikkojen laskeminen on osoittautunut kyllä varsinaiseksi rakettitieteeksi. Jos nyt olen yhtään oikeassa, niin nyt porskutellaan viikolla 6+0, eli tavallaan raskausviikolla 7. Jälleen yksi kokonainen viikko takana ja nyt on tullut aika palata kuluneen viikon 6 ajatuksiin ja tuntemuksiin:

Fiilikset:

Tällä viikolla mieli on myllertänyt ihan hirvittäviä kolmoisvoltteja ja kärrynpyöriä. Tuntuu, että joka toinen päivä tunnen olevani tukevasti raskaana ja joka toinen iskee paniikki. Mietin jatkuvasti, onko vauvalla kaikki hyvin. 

Olen käsitellyt mielessäni hirveästi vauva-arkea ja kirjoitinkin aiheeseen liittyvän Kuinka paljon rahaa lapsi tarvitsee vanhemmiltaan? -postauksen. Monet asiat mietityttävät ja välillä herään epäilemään, että miten me oikein tästä kaikesta tullaan selviämään. Miehellekin olen (huuto)itkenyt muutamaan otteeseen. Että sellainen hormonihirviö täällä hei. 

Alan kiintyä vauvaan ja se tuntuu pelottavalta. Mitä jos hänet viedäänkin meiltä pois? Entä jos ultrassa ei sitten löydetäkkään kehittyvää ihmisen alkua? Tekisi mieli silitellä vatsaa jatkuvasti. Havahdun kuitenkin pelkoon vauvan menettämisestä. Tiedän tämän pelon olevan normaalia ja myös sen, ettei se huoli ja murehtiminen lopu ikinä. Kuitenkin tieto alkuraskauden riskeistä painaa mieltä. 

Seuraavalle viikolle siirryttäessä oli pakko napata apteekista vielä yksi Clearbluen digitesti samalla kun hain miehelle Strepsillsejä. Tiesin testin näyttävän +3. Siitä huolimatta sen tultua ruutuun aloin hymyillä ja olkapäiltä putosi edes pieni painolasti pois. Ehkä vauvalla onkin kaiki hyvin.

Oireet: 

Raskaus on sujunut ainakin tähän asti todella vähillä oireilla. Olen täysissä ruumiin ja sielun voimissani. Rinnat ovat edelleen arat, mutta alan tottua siihen. 

Pahoinvointia ei ole nimeksikään. (koputtaa puuta..) Välillä alkaa jokin asia ällöttämään tai tulee hetkellinen kuvotuksen tunne. Tämä tunne tulee onneksi vain harvoin.

Huomaan olevani hieman normaalia herkempi. Itku meinaa tulla ihan pienistäkin jutuista ja tekisi mieli kuorruttaa kaikki lähellä liikkuvat lapset vaaleanpunaiseen pumpuliin. Vauvan itku kaupassa. Voisikohan vieraan lapsen ottaa syliin ja pitää hetken, jotta voisi haistella vauvan hajua? En toteuta suunnitelmaani.. 

Vatsaa vihloo, satunnaisesti kovaakin. Välillä juilii enemmänkin menkkamaisesti ja vatsassa tuntuu ajoittaista painetta. 

Kasvot tuntuvat rasvoittuneet entisestään. Onneksi kaapista löytyy kasvonaamio. Päätän levittää sen kasvoille, jospa se veisi nämä naamaan ilmestyneet mustapäät mennessään.  


Tuntuu hassulta siirtyä viikolle 7. Meidän vauva on silloin jo riisinjyvän kokoinen. <3 Nyt kirjoittaessa olen niin iloinen. Meille oikeasti tulee vauva. Hän kasvaa mun mahassa. Tajusin sen taas. Voi isin ja äidin pieni rakas ihme. Kasva isoksi ja vahvaksi. 

Kuinka paljon rahaa lapsi tarvitsee vanhemmiltaan?

Suunniteltaessa perheenlisäystä sitä väkisinkin miettii, onko oma elämäntilanne tarpeeksi vakaa ja hyvällä pohjalla uudelle tulokkaalle. Pystyykö tarjoamaan lapselle turvallisen ja hyvän lapsuuden? Onko säästöjä tarpeeksi ja paljon sitä rahaa sitten lopulta menee? Varmasti jokainen tilanteesta riippumatta käy tämän jossain vaiheessa läpi. Väittäisin, että viimeistään positiivisen tuoloksen pärähtäessä raskaustestin näytölle. 

Eniten huolta aiheuttaa väkisinkin raha. Oma näkemykseni on ehdottomasti se, että lasta ei materialla ja rahalla kasvateta. Fakta kuitenkin on, että lapset ovat kalliita. Ja mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän rahaa tulee menemään. Alkuun taloutta rokottavat isommat ostokset lapsen vauva-aikana, mutta myöhemmin astuu kuvioihin harrastukset ja opiskelut. Ja syöhän iso lapsi toki enemmän ruokaakin. Vauvalle kun riittää alkuun hyvässä tapauksessa pelkkä tissi. 

Uskon, että onnistuneeseen talouteen lapsiperheessä vaikuttaa hyvinkin paljon pariskunnan aiemmat kulutustottumukset ja etenkin se, minkä kukakin kokee tärkeäksi. Myönnän olevani itse liian materialistinen nyt ja miettiväni heti, millaiset vaatteet lapsellani tulisi olla, jotta olisimme "hyväksyttyjä" lapsiperhemaailmassa. Tämä ajatusmalli on ihan typerä ja koitan kitkeä sen heti alkuun pois itsestäni. Tärkeintä on, että lapsella on puhtaat ja mukavat vaatteet päällä, joissa hän voi leikkiä ja remuta. Ei se, onko päällä uusinta desingnia tai leikitäänkö kirpparilta ostetuilla leluilla. Ja tämä kirppari. Siitä voisin puhua vaikka seuraavat puoli vuotta. Kirppari on loistava aarreaitta lapsiperheelle, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Aion ehdottomasti hyödyntää oman lapseni vaatekaappia rakentaessani kirppareita. Sieltä löytyy monesti lähes uudenveroista tavaraa ihan pilkkahintaan. Samalla luonto kiittää, kun tavaroita kierrätetään, eikä aina osteta uutta. 

Mieheni vielä opiskellessa vauvan synnyttyä, pelottaa hieman, miten me pärjätään kun itse olen kotona vauvan kanssa ja mieheni ei pysty tekemään täysipäiväisesti töitä. Vauvaprojektiin ryhtyessämme ajattelimme kuitenkin niin, että opiskelu joustaa paremmin kuin työt. On huomattavasti helpompaa jäädä rankan ja itkuisen yön jälkeen kotiin opiskellessa kuin työelämässä. Töihin on vaan pakko mennä, eikä sieltä noin vaan olla pois. Itse aion myös antaa täyden panokseni, jotta mieheni pääsisi valmistumaan suunnitellusti 2020 keväällä. Tällöin vauva olisi noin puolen vuoden ikäinen.

On toisaalta hassua, että minä täällä hyvinvointivaltiossa murehdin meidän taloudellista pärjäämistä. Suomessa tuskin kukaan lapsi nälkään kuolee ja onhan aina olemassa apuja, jos jostain syystä ei pärjäisikään. 

Tähän tajunnan virtaan on pakko sanoa lopuksi vielä jotain ja se on... 

Asioilla on tapana järjestyä

.. Ja näinhän se on. Tämä lapsi syntyy meille ja meidän elämäntilanteeseen. Tottakai hän tulee muuttamaan asioita. Olen kuitenkin varma siitä, että murehtimisestani huolimatta kaikki tulee lopulta menemään todella hyvin. Todennäköisesti huomaan myöhemmin miettineeni liikaa raha-asioita. 

Raskausviikko 5

"4+0–4+6

Tästä se alkaa! Jos sinulla on säännöllinen kuukautiskierto ja olet tehnyt positiivisen raskaustestin pian sen jälkeen, kun kuukautisten olisi pitänyt alkaa, olet testihetkellä todennäköisesti viidennellä raskausviikolla. Kun raskauden kesto ilmoitetaan päivien tarkkuudella, tämä viikko on 4+0–4+6. Raskauslaskuri auttaa arvioimaan lasketun ajan ja kertoo, mikä päivä nyt on menossa." (Vauva.fi)

Vaikka tiistai ei olekaan viikon ensimmäinen päivä, on se omien laskelmieni mukaan päivä, jona pääsen aloittamaan aina uuden raskausviikon. Tänään pääsinkin siirtymään viikolle 6. Raskauden ensimmäinen kolmannes olisi nyt puolessa välissä. Saas nähdä hypätäänkö eteen- vai taaksepäin ensimmäisen neuvolan jälkeen! Blogin puolelle julkaisen edellisen viikon kuulumiset ja ne kuuluisat raskausoireet, kun siirryn seuraavalle viikolle. 

Fiilikset: 

Mä kyllä tiesin jo ennen viidettä viikkoa olevani raskaana. Tiesin ihan rehellisesti sanottuna varmaan jo aika pian hedelmöityksen jälkeen, vaikka se kuulostaakin käsittämättömältä ja en tiedä onko se edes mahdollista. Mulla vaan tuli sellainen olo, että nyt kehossa tapahtuu jotain uutta. Ensimmäisen hailuran testasinkin jo neljä päivää ennen oletettujen kuukautisten alkamista. 

Olin ihan käsittämättömän onnellinen. Viiva vaan vahvistui ja aloin hiljalleen itsekin uskoa, että mun tuntemukset oli oikeita. Meillä ei miehen kanssa tosin tullut ollenkaan sitä " Iik! Kato tätä testiä! Meille tulee vauva!"- hetkeä mun himotestailun takia. (Hävettää edes kertoa määrä, mitä olen niihin testeihin tuhlannut..) Me vaan fiilisteltiin ja tanssittiin ympäri kämppää voitontanssia. Välillä pysähdyttiin silittelemään mahaa ja kyyläiltiin yhdessä vahvistuvia viivoja. 

Yllättäen päästessämme myös raskausajan määrityksen ultraan näimme "vauvan" ensimmäisen kerran. Tai siis, pienen mustan pisteen. Olisin halunnut huutaa koko maailmalle ja universumille, että meille tulee vauva. Toisaalta halusin käpertyä omaan pieneen kuplaan ja hypistellä yksinäni jo aiemmin jemmaamiani vauvanvaatteita. Töihin oli vaikeaa palata lomilta. Tuntui, että musta näkee läpi raskauden. Eihän sitä tietenkään kukaan muu huomannut.

Kerrottiin tässä vaiheessa lähimmille ystäville ja muutamille sukulaisille. Vastaanotto oli lämmin, mutta siitä kirjoitan kyllä ihan oman postauksensa! 

Oireet: 

Nippailua, kiristystä, repimistä, tuikkimista. Miten sen nyt ilmaisisi. Kohtu tuntui oudolta. Aiemmin oikeassa munasarjassa olleet pistelyt siirtyivät plussan saatua kohdun alueelle ja jatkuvasti sai pelätä menkkojen pärähtävän paikalle. Joka vessareissulla teki mieli laittaa silmät kiinni, kun pelkäsi vuodon alkaneen. Vaan eipä alkanutkaan. 

Muutamana yönä sain todella voimakkaita kipukohtauksia. Teki ihan mieli irvistää ja puristaa hampaita yhteen. Ne kestivät vain muutaman sekunnin ja olivat sitten tiessään. Nämä olivat varmaan sitten niitä kuuluisia kiinnittymiskipuja? Vatsatuntemukset vähenivät loppuviikkoa kohden roimasti ja siirryttäessä viikolle 6 niitä ei ollut enää nimeksikään. 

Vellova pahaolo käväisi muutamana päivänä todella voimakkaana. Aloin jo pelätä raskauspahoinvoinnin alkamista varhaisilla viikoilla. Fiilis oli kuin vatsataudin alkaessa. Teki mieli oksentaa, mutta mitään ei tullut. Ällötti. Tuntui, että jatkuvasti sai olla napostelemassa jotain tai muuten tuli huono olo. Väsymys vaan pahensi asiaa ja pitkän päivän jälkeen illalla oli kamalin olla. Huonovointisuus väheni loppuviikkoa kohden ja on nyt poistunut oikeastaan kokonaan. Tottakai pelottaa, että onko kaikki hyvin. Kuuluuko raskausoireiden kadota?

Pahoinvoinnin helpottaessa rinnat astuivat peliin. Ne turposivat. Siis TURPOSIVAT. Naurettiin miehenkin kanssa, että kävinkö yön aikana Viron reissulla. Ne nimittäin räjähtivät käsiin yhdessä yössä. Myöskin arkuus lisääntyi ja etenkin sivuilta tuntui, kuin olisivat täynnä mustelmia. 

Nyt kuudennen viikon alkaessa olen ollut hermoheikkona oireiden helpottaessa. Onko vauvalla kaikki hyvin, kun oireet vähenee lukuunottamatta rintojen tuntemuksia? Mikä olikaan se kohdun ulkoinen raskaus, entä kemiallinen tai tuulimuna? Onneksi aamulla saatu soitto lääkäriltä helpottaa mieltä. Ja eihän tässä oikeasti auta kuin odottaa. Tämän kuun lopussa ollaan jo viisaampia. <3 Vauva on jo nyt niin äärettömän rakas. Pelko menettämisestä kasvaa päivä päivältä ja tuntuisi epäreilulta viedä tämä onni meiltä pois. 

Raskaana!

Raskaana. Musta tulee äiti. En voi vieläkään uskoa tätä todeksi, vaikka ensimmäisestä positiivisesta raskaustestistä on nyt yli viikko aikaa. Laskujeni mukaan nyt ollaan menossa viikoilla 5+0 ja meidän pieni vauva, herneeksikin kutsuttu, on vasta riisinjyvän kokoinen. 

On siis selvää, että tämä blogi tulee käsittelemään raskauttani, matkaani kohti äidiksi ja myöhemmin sitten vauva-arjen iloja ja murheita. (Murheita siis varmasti ainakin, kun olen luonteeltani hirmuinen stressi-peppu)

Kertoakseni itsestäni hieman tarkemmin. Olen siis kohta 23-vuotias, työssäkäyvä, aina omasta lapsesta haaveillut ja kroonisesta vauvakuumeesta kärsivä nuori nainen pääkaupunkiseudulta. Olen avoliitossa itseäni pari vuotta vanhemman miehen kanssa ja kahdestaan ollaan polkuamme talsittu jo useamman vuoden ajan. Toive vauvasta on muhinut mielessämme jo pitkään. Lopulta päätimme, että no miksipäs ei. Pian huomasinkin olevani raskaana ja tässä sitä nyt ollaan. 

Täällä blogissa haluan ehdottamasti pysyä vielä nimettomänä ja hieman anonyymina. Kaikki on kuitenkin vielä niin alussa ja mitä vain voi tapahtua. Toisaalta en myöskään halua, että ihan kaikki läheiset saisivat vielä tietää. Toisaalta, onhan tässä pakko päästä purkamaan näitä fiiliksiä! Koenkin blogin olevan juuri oikea väylä tähän tilanteeseen.

Sain äsken soiton minua jo viime viikolla ultranneelta gyneltä. Kävimme silloin raskaudenkeston arviossa ja saimme kuulla vatsassani lymyilevästä pienestä pisteestä. Silloin ei vielä muuta näkynytkään, mutta kuulemma pystyttiin sanomaan, että raskaana ollaan. Gyne soitti minulle tosiaan verikokeiden tuloksista. Hän halusi varmistaa, että  raskaus etenee normaalisti. Itseäni ihan itkettää, kun tuntuu siltä, että ollaan miehen kanssa todella hyvissä käsissä ja valtavan ihanan gynekologin asiakkaina. Hän kertoi raskaushormonin olleen neljä päivää sitten (eli oletettuna 4+3) 400 tietämissä ja nyt se oli eiliseksi (4+7) noussut jo kahteen tuhanteen. Arvot siis tuplaantuvat, kuten kuuluukin ja gynen mukaan voidaan olettaa raskauden etenevän oikealla tavalla. 

Itkuhan siinä meinasi päästä lopetettuani puhelun. Olin juuri koko aamupäivän pohtinut sitä, miksi viikonloppuna olleet raskausoireet ovat niin mystisesti kadonneet ja oloni on todella normaali. Ainoastaan turvonneet ja arat rinnat muistuttivat kehossani tapahtuvasta muutoksesta. Ilmeisesti tämä oireiden aaltoilevaisuus on täysin normaalia ja yksilöllistä. Nyt vaan pitäisi pystyä rentoutumaan ja odottaa kärsivällisesti kuun loppuun, sillä 24.1 meillä on edessä varhaisultra. 

En voi mitenkään ymmärtää olevani OIKEASTI raskaana. Tuntuu niin käsittämättömältä, että mun sisällä kasvaa oikeasti ihminen ja saan kantaa häntä seuraavat yhdeksän kuukautta mukanani. Se tuntuu niin äärettömän suurelta lahjalta ja ihmeeltä, ja sitähän se onkin. Nyt vaan toivotaan, että tämä kaveri on vahvaa tekoa ja jaksaa pysytellä mukana ihan loppuun asti.