Ikuinen arpi

Keskenmenosta toipuessa tuntuu, että vaikeinta on luopua siitä tunteesta, kun on raskaana. Siitä ajatuksesta, että sinusta tulee äiti ja miehestäsi isä. Ei tule. 

Siitä hirveästä päivästä on nyt tasan viikko aikaa. Viikko takaperin olin vielä raskaana. Kaikki oli hyvin. Meille oli syntymässä ensi syksynä vauva. Tänään olisi vaihtunut kahdeksas raskausviikko. Ylihuomenna olisi ollut varhaisultra. Vähän yli viikon päästä ensimmäinen neuvola. Ensi kesänä olisin ollut ison mahan kanssa ottamassa aurinkoa. Olisin katsellut innoissani muiden lasten leikkejä ja silitellyt mahaani miettien, että kohta mukana leikkii myös meidän pieni. No, ei leiki.

Keskenmenossa matto vedetään pahimmalla tavalla alta ja kohta sinussa mikään ei muistuta kehossasi olleesta ihmeestä. Jälkivuoto loppuu, kivut loppuu, raskaushormoni laskee nollille ja olet taas vain sinä. Tavallaan toivoisi fyysisten kipujen jatkuvan pidempään. Silloin olisi ehkä helpompi päästää irti raskaudesta. Psyykkinen kipu ei katoa. Eikä sen tarvikaan kadota. 

Kukaan, joka ei ole kokenut keskenmenoa tai jo synnytetyn lapsensa menettämistä (miten siitä voi ikinä selvitä, kun tämäkin on niin vaikeaa) ei ole mielestäni oikeutettu sanomaan, että kyllä se siitä. Tiedän itsekin, että ajan kanssa olo helpottaa. Mutta ei se ikinä siitä. IKINÄ ei tule olemaan olo, että kyllä se siitä. Varmasti muistan aina, että meille piti syntyä vauva syyskuussa 2019. Se asia ei muutu, vaikka saisin tulevaisuudessa kymmeniä lapsia.

Tällä hetkellä tuntuu väärältä, että olen katkera, kateellinen, vihainen ja kaikkea siltä väliltä muille raskaana oleville. Savu nousee korvista, kun joku toivoo lapsensa jo syntyvän lasketun ajan korvilla, koska ei jaksa odottaa enää. Voi mitä antaisinkaan, jos voisin itse odottaa. Tuntuu väärältä tuntea kateutta. Eihän muiden raskaudet ja lapset ole minulta pois. Olenko kylmä? No varmaan olen. En haluaisi olla. Mutta anteeksi. Minulta vietiin juuri pois jotain todella ihmeellistä. 

Voihan sitä aina yrittää uudelleen. Tätä kuulee paljon. Ja kyllä. Tiedän itsekin meidän voivan yrittää uudelleen. Ja kyllä, tiedän myös raskauden olevan mahdollinen, kun kerta olin jo raskaana. Tällä hetkellä vaan kaikki on niin sekaisin. Ja ennen kaikkea.. 

Mitä jos koen tämän uudelleen? 

Uskallanko enää raskautua, jos sekin viedään pois?